MembersInfo
logo2 logo2 logo2

Main menu:

Etsi

Arkisto

RSS Artists’ Association MUU

LIISA HILASVUORI: Suuria ilmastokysymyksiä ja elämän varrelta kerättyjä esineitä

MUU KIRJOITTAA 6

MUU kirjoittaa -työryhmä koostuu järjestön jäsentaiteilijoista, joita yhdistää kiinnostus kirjoittamiseen. Tänä syksynä työryhmä julkaisee jokaisesta MUUn gallerianäyttelystä kirjoituksia sekä verkossa että galleriassa luettaviksi.

MUU kirjoittaa 1/11/2018
Teksti: LIISA HILASVUORI: Suuria ilmastokysymyksiä ja elämän varrelta kerättyjä esineitä
Tom Lönnqvist: Policy Incertitude – no more culture vs. nature, MUU Kaapeli 26.10. – 4.11.2018

Suuria ilmastokysymyksiä ja elämän varrelta kerättyjä esineitä

Galleria vaikuttaa avaralta. Esineitä on aseteltu ja viritelty tilaan: betonimurikoita lattialle kuin rotvallin- tai kivijalan paloja; olutpullonruskea lasiesine lähelle kattovalaisimia ja säteittäiset siimat halki tilan murikoiden ja esineen väliin. Gallerian laikukkaalla, aikaa nähneellä lattialla jököttää sammuneelta leirinuotiolta näyttävä läjä. Kun tarkastelee lähemmin, se paljastuu tuhkalla yhteen niputetuiksi vinyylilevyiksi. Pienten, yksittäisten esineiden vastapainona tilaan on tuotu suuri valokuva jäävuoresta. Mahtipontinen verrattuna esineisiin. Olen Tom Lönnqvistin näyttelyssä Policy Incertitude – no more culture vs nature. Siis epävarmuuden politiikka…ei enää luonnon ja kulttuurin vastapooleja.


Tilaa on käytetty ketterästi, sommitelma vaikuttaa ensin spontaanilta ja huolettomalta, kunnes yksityiskohtia katsoo tarkemmin ja huomaa niiden olevan harkittuja. Siimat on solmittu betoniblokkien ympärille huolella ja yksi siimoista johtaa gallerian ikkunanrakoon. Vinyylilevyistä yhteen kurottu nuotio on sijoitettu juuri lattian vaalean läiskän kohdalle. Valo saa seitinohuet siimat kiiltelemään.

Tapaan Lönnqvistin avajaisia edeltävänä päivänä ja näyttely on jo lähes pystyssä. Hän kertoo tarkasti ja eritellysti ajatuksistaan. Siimoja on viritetty ikkunaan päin viisi ja seinän puolelle viisi, sama määrä kuin useissa soittimissa kieliä. Niiden päässä olevat betonimurikat voisi myös ajatella kiviankkureiksi, jollaisia kalastajat käyttävät. Solmiessaan siimoja taiteilija huomasi tekevänsä saman solmun, jonka lapsena opetteli saaristossa isoisän kanssa kiviankkureita tehdessä. Ikkunan väliin johtava siima saa katseen yltämään mereen ikkunalasin takana. Verhot on vedetty puolittain kiinni, puolittain auki. Niiden pitää olla juuri näin, Tom selittää: päivän aikana muuttuva valo tuo tilaan ajallisen elementin.

Galleriassa on suuri, kankaalle printattu valokuva jääjärven yli nähdystä jäätiköstä. Kuva on harmonisen siniharmaa ja jäälohkareet nokiläiskineen näyttävät marmorisilta. Mittakaavaa on vaikea tajuta: minkä korkuinen ihminen olisikaan jäälohkareiden rinnalla? Suuri kuvakangas on pingotettu purjerenkaiden avulla raakapuiseen telineeseen, jolla on vieläpä pyörät alla. Rakenne näyttää vähän moottoritien varren mainoslakanalta. Harmonisesta kuvasta tulee yhtäkkiä mieleeni myös tietokoneen näytön hätkähdyttävän kauniit taustakuvat. Tom kertoo, että jos pyöriensä päällä telineessä oleva valokuvalakana näyttelyn aikana siirtyykin, on siirtymä vain kiinnostava.

Kuva jäätiköstä on otettu Islannissa, jossa taiteilija vietti kaksi viikkoa osana äänitaiteen opintojaan. Hän mietti pikaturismia, jossa sujahdetaan bussilla perille luonnonkohteeseen, koetaan se nopeasti ja hypätään takaisin bussin kyytiin. Itse hän vietti jäätikön reunalla yön yksin. Sulavan jäätikön äärellä suuret kysymykset ilmastonmuutoksesta, menetettävistä luonnonihmeistä ja massaturismista painoivat. Tilanne oli inspiroiva, mutta samanaikaisesti jäämassan reunalle matkustava taiteilija tietää itse olevansa osa ongelmaa, heittävänsä vain bensaa liekkeihin.

Keskellä huonetta on tuoli, jolle voi istahtaa katselemaan jäätikkömaisemaa. Usein taidenäyttelyissä tuolit ovat päinvastoin huoneiden seinänvierillä, samoin videoteoksia seurataan nurkasta, mustilta sohvilta. MUU Kaapelin korkeassa, lähes kuutionmuotoisessa tilassa teokset vaikuttavat aina toisiinsa. Ehkäpä varsinkin kolmiulotteisista teoksista tulee yksi, tiivis kokonaisuus. Suuren kuvakankaan nelikulmaisuus vertautuu gallerian kuutiomaisuuteen. `Neliönmuotoinen tila ehdottaa installaatiota´, taiteilija sanoo. Suurta pyörillä kulkevaa valokuvaa voisi käyttää myös esityksen lavasteena, hän miettii. Koko ja harmonisuus saa kuvan ilman näyttämöäkin vaikuttamaan taustafondilta.

Gallerian läiskäisellä betonilattialla on hiiltyneeltä nuotiolta näyttävä pino vinyylilevyjä, seassa vieläpä tuhkaa tai hiekkaa. Ääntä moisista läjässä olevista levyistä ei enää kuuluisi. Ruskean ja harmaan sävyt nuotiossa ja gallerian lattiassa ovat täsmälleen samat. Taiteilija kertoo vinyylien olevan hänen oman, viisitoista vuotta sitten tehdyn musiikkinsa tallenteita. Tätä musiikkia tehdessä ympäristönmuutos ei vielä tuntunut henkilökohtaiselta. Sen jälkeen ”maailma on auennut”, hän kertoo, problematiikka syventynyt.

Monilla näyttelyn esineillä ja materiaaleilla on yhteys taiteilijan omaan elämään: valokuva matkalta, solmu lapsuuden verkonpainoista, hiiltyneet äänilevyt nuoruuden musiikista. Materiaalia on järjestelty ja työstetty, elämää eletty. Luonto on näyttelyssä henkilökohtainen: se on muistoja ja esineitä, jotka ovat tarttuneet mukaan.

MUU Kaapelin galleriassa taiteilijaa inspiroi etenkin sen suora yhteys julkiseen tilaan. Kaapelitehtaan aulan kävijät voivat päätyä galleriaan vahingossa, hetken mielijohteesta ja aulan äänet sekoittuvat gallerian ääniin. Jotta äänet tosiaan kantautuisivat näyttelyn kokijalle, taiteilija jätti pois ideansa käyttää surround -äänitekniikkaa.

Siimojen päätepisteenä korkealla, pienen ruskean lasiesineen sisällä on kaiutin. Siitä kuuluu vaimeaa kohinaa, kuin liikkuvan ilman ääntä mikrofonia vasten. Ensin ääntä ei ole erottaakaan, mutta sitten kuulen siinä myös katkoksia. Ne kiinnostavat taiteilijaa: äänen kuuluminen tekee tilan sille, että mitään ei kuulu. Hän kertoo myös olevansa kiinnostunut ambisonic-äänityksestä, jossa ääni napataan kolmiulotteisesti monesta suunnasta ja voidaan soittaa tilallisesti. Kaapelin galleriassa mikrofoneja on kuitenkin vain yksi. Kaiuttimen avulla ”esineen oma ääni” saadaan kuuluviin. ”Mikään muu esine ei voi pitää samanlaista ääntä kuin tämä lasikupu”, toteaa taiteilija. Hän kertoo myös transduser-kaiuttimista, joilla saadaan pinnan kuin pinnan väreily tuottamaan ääntä.

Näyttelyssä on vahva materiaalintuntu. Ääni on fyysinen ilmiö, sillä on suhde materiaaliin ja tilaan. Ollessaan äänisuunnittelijana tanssiesityksissä Lönnqvist kiinnostui myös kehollisuudesta ja on itsekin esiintynyt muutamassa produktiossa. Myös näyttelyn aikana tilassa nähdään kaksi esitystä, joista toisen tekee taiteilija itse. Muutoin koko näyttelyssä ihminen tai hänen kuvansa on kuitenkin poissa. Läsnä ovat vain esineet. Henkilökohtaisesta elämästä jää muistoksi yksittäisiä esineitä, mutta ihmiskunnan jäljet ovat peruuttamattomia ja mittakaavassaan valtavia, kuten jääpeitteen sulaminen.

*

MUU kirjoittaa:

Suomi on kuvataidekansaa. Kuvataidekohteiden kävijäluvut ovat huikeat 4,5 miljoonaa vuodessa. Kuvataidetta voi nähdä ympäri vuoden monenlaisissa paikoissa, vakiintuneista instituutioista pieniin gallerioihin ja pop up -näyttelyihin. Uusia, kiinnostavia näyttelytiloja perustetaan jatkuvasti. Tästä huolimatta taidetta käsitteleviä tekstejä julkaistaan mediassa yhä harvemmin.

MUU ry:n sisällä toimiva MUU kirjoittaa -työryhmä koostuu taiteilijoista, joita yhdistää kiinnostus kirjoittamiseen. Ryhmä on kokoontunut jo parin vuoden ajan pohtimaan kirjoittamisen roolia ja mahdollisuuksia nykytaiteessa. Nyt työryhmän tavoitteena on julkaista tänä syksynä jokaisesta MUUn gallerianäyttelystä kirjoitus sekä verkossa että galleriassa luettavaksi. Tarkoituksena on tarjota taidekritiikille luova vaihtoehto, jossa taiteilija kirjoittaa  kollegansa teoksista.

muugalleria(a)muu.fi, +358 9 625 972