”Saa sanoa” –näyttely pyrkii esittämään kysymyksen ihmisen paikasta ja asemasta kaupunkitilassa.”Levinasin etiikassa ei ole kyse sellaisesta velvollisuudesta toista kohtaan, joka perustuisi formaaliin ja järjestelmälliseen ohjelauseiden yleistämiseen tai vetoamiseen hyvään omaan tuntoon. Pikemminkin – ja juuri tämä Levinasin ajattelussa on provokatiivista – etiikka eletään ruumiillisena velvollisuutena toista kohtaan, velvollisuutena, jonka muoto on aistimellisuus. Juuri koska minä on aistimellinen – toisin sanoen haavoittuva, passiivinen, altis haavoittumiselle, kivulle ja eroottisuuden liikkeelle – se on eettisyyteen sovelias. Levinasille etiikka toteutuu ihon tasolla.” (Etiikka ja äärettömyys, siv. 27)

Työskentelen pääsääntöisesti kaupunkitilassa. Yhteisöllisessä toiminnassa kuvataiteilija on mahdollistaja, joka voi antaa puitteet, konseptin, oman taiteellisen osaamisensa yhteisön käyttöön. Prosessitaiteella ja -tekemisellä viittaan jatkuvan keskeneräisyyden kokemuksen hyväksymiseen omassa taiteellisessa työssäni, se viittaa elämään, jossa olemme loputtomasti vaillinaisia.

Keskeneräisyydestä läsnäolon muotona - ajatuksia omasta taiteellisesta työskentelystäni

”Levinasin mukaan teoksen loppuun saattaminen irrottaa sen kommunikaatiosta. Teos ei ole alku dialogille. Teoksen tuleminen loppuunviedyksi irrottaa sen kaikesta sitoutumisesta. Se on ”lahja”, jonka paikka on ”maailman ulkopuolella.” (Sivenius Hannu, Nuori Voima, 1/98, siv. 14)

Taide asettuu Siveniuksen Levinas-tulkinnan mukaan maailman yläpuolelle, transsendenssin asemaan, ja jos se on ”maailmasta erillään”, silloin taidetta eivät myöskään koske ”maailman säännöt ja moraali”. Näin taide on rikkaus, joka rikastuttaa maailmaa.

Filosofi Emmanuel Levinasin (1906-1995) mukaan toisen toiseuden, erillisyyden, kohtaaminen on epäsymmetristä dialogisuutta, joka edellyttää vastaamisen vastuullisuutta. Levinasin ajattelussa minua kiinnostavat käsite toiseus, toisen erillisyyden määrittelyn merkitys ja moniselitteisyys, sekä hänen etiikkansa, toisen velvollisuudet toista kohtaan ja olemisen määrittely suhteessa aikaan. Hannu Siveniuksen tulkinnoissa taas hänen löytämänsä yhteydet taiteeseen.
Yhteisötaideteoksen yhteydessä ei voida puhua teoksesta taide-esineenä, johon varmaan Sivenius ennemminkin viittaa. Yhteisöllinen teos perustuu dialogille ja on olemassa tässä maailmassa. Sitä koskevat tämän maailman säännöt ja moraali. Teoksen loppuun vieminen merkitsisi dialogin loppua, irrottautumista sitoutumisesta, näin ollen yhteisöllinen teos ei yleensä tule loppuunviedyksi vaan säilyttää aukiolemisen, jatkuvuuden, keskusteluyhteyden tämän maailman kanssa.

Toisaalta Levinas Siveniuksen tulkitsemana toteaa: ”Taide representoituna ollessaan on kohtalon saaliina olemista. Taide ei ole ylevöittävää tai sublimoivaa vaan lankeemus. Se ei ole astumista ajan tuolle puolen vaan tälle puolen. Se ei ole kohtalon vastaista vaan kohtalon lankeamista.” (Sivenius, Hannu; Nuori Voima, 1/98, siv. 16)

Elämä on epäonnistumisten ja onnistumisten sarja. On vain hyväksyttävä tämä keskeneräisyyden tila, elämää ei voi hallita vaan se hallitsee meitä.

Taiteellinen työskentelyni on prosessi, avoin tila, tilanne, jossa työ muotoutuu vaiheittain omalla ajallaan. Jokainen hetki on tärkeä. Aukijättäminen, aukioleminen, altistuminen, on tyhjän tilan hyväksymistä. Tyhjän tilan salliminen on tietynlainen hallitsematon vapaa tila tai tilanne, jonka hallintaa säätelen. Se on mielen, kokemusten, aistien – tajunnan ja alitajunnan - maailman rajatila. Kohtaaminen tapahtuu välissä, jonkun rajalla, alttiina, jolloin toinen puhuttelee toista, jolloin syntyy puhetta, tekoja, jaettu kokemus, olemalla läsnä.

”Mutta taide ei myöskään kuulu tiedostamattoman alueelle, sillä hämäryydestään huolimatta kuvat ovat läsnäolevia.”  (Sivenius, Hannu; Nuori Voima, 1/98, siv. 15)

Levinasin mukaan kuvalla on suhde todellisuuteen, vaikka on kysymys jonkinlaisesta painaumasta meissä, suhteesta edeltävään elettyyn aikaan. Itselleni, omassa taiteellisessa työssäni, on tärkeää säilyttää suhde reaalitodellisuuteen, arkisiin ajankohtaisiin asioihin, jotka kuitenkin aina, mielestäni, ovat suhteessa elettyyn elämään ja siitä muodostuneisiin kokemuksiin.